Mennyttä ja tulevaa

Meidän pikku isäntä on kohta 1,5-vuotias ja hänen epäonnekseen äitinsä ei tunne täältä Lempäälästä juuri ketään. Senpä vuoksi olemme kolunneet yhdessä niin muskarit kuin kunnan tarjoamat perhepäivät – unohtamatta Lastusten leikkitreffejä, joilla olemme olleet kahdesti.

Asumme Rautasemassa, joten täältä lähteminen mihin tahansa vaatii pientä suunnittelua. Samalle ajomatkalle kun olisi hyvä ajoittaa vaikkapa kauppareissu. Esimerkiksi Lempäälän keskustan perhekahviloissa käydessä olemme voineet palauttaa kirjaston kirjat ja viedä muoveja keräykseen. 

Lastusten leikkitreffeihin en pystynyt yhdistämään mitään ”järkevää”, mutta olen kokenut Lastusten koululla käymisen muuten kiinnostavaksi, koska poikamme tulee toivottavasti käymään koulunsa siellä, ihan niin kuin isänsäkin aikoinaan. 

Lastusten kokoontumisilla on myös yksi lyömätön etu muihin verrattuna: väkeä on sopivasti. Vaikka kaikkien lasten nimiä ei oppisi muistamaan, paikalliset äidit jäävät mieleen, koska heitä ei ole kolmea tusinaa. Ja niillä toisilla leikkitreffeillä, joissa olimme, oli meidän lisäksemme vain yksi äiti ja lapsi. Meitä asia ei haitannut vaan päinvastoin: sain monta hyvää vinkkiä esim. Valkeakosken seurakunnan muskareista.

Kannustan siis kaikkia kotona olevia vanhempia tutustumaan ennakkoluulottomasti jokaiseen mahdollisuuteen, jota tarjotaan mökkihöperöityville vanhemmille ja heidän seiniä pitkin kiipeileville lapsilleen. Jos yhdessä paikassa on hälinää ja tungosta, toisessa voi olla hyvinkin rauhallista ja leppoisaa. Myös perhetyypit ovat eri puolilla Lempäälää erilaisia. Uusperheellinen, kuten minä, löytää vielä tavallista enemmän jutunjuurta samankaltaisen kanssa (mutta totuuden nimissä täytyy myöntää, että näin puheliaalle ihmiselle hiljaa oleminen on aika harvinaista).

Kirjoittaja Kaisa Nummenpää-Pyhälä on asunut Lempäälässä pari vuotta. Hän on kotoisin Riihimäeltä, mutta nuorena aikuisena hän asui yhteensä 14 vuotta pääkaupunkiseudulla. Hän on kotimaisen kirjallisuuden maisteri ja harrastaa jälleen astangajoogaa monen vuoden tauon jälkeen. 

Viime aikoina mediassa on näkynyt ja kuulunut paljon erilaisia kouluun liittyviä kirjoituksia ja keskusteluja. On kirjoitettu vanhempien koulushoppailusta, avokonttorimallin mukaan rakennettujen modernien koulurakennusten haasteista, opettajien ja oppilaiden pahoinvoinnista, ja mm. siitä, kuinka nuoret yhä useammin tarvitsevat terapiaa selviytyäkseen koulunkäynnistä tai esim. erityislukioiden hurjista vaatimuksista. Pisa-tulosten laskun ihmettelykään ei ota laantuakseen.

Pysähdyin jälleen kerran miettimään, katsomaan, kuuntelemaan ja ihmettelemään. Halusin ymmärtää. Kyselin eri-ikäisiltä nuorilta, jotka vaikuttavat tasapainoisilta ja hyvinvoivilta. Haastattelin sellaisia nuoria, joilla ei ole aina mennyt niin hyvin. Kysyin niiltä, jotka ovat tarvinneet terapiaa tai jotakin muuta vahvaa ammattilaisten antamaa tukea selvitäkseen elämässä eteenpäin. Kysyin kokemuksia eri vuosikymmenillä koulua käyneiltä aikuisilta, tarkkailin ja kuuntelin opettajia, alansa huippuammattilaisia, ja palauttelin mieleeni myös omat kokemukseni hyvin erilaisista tehtävistä ja rooleista koulumaailmassa vuosikymmenien aikana.

Saatat arvata, mitä kuulin, näin ja huomasin. Kyllä. Jatkuvan muutoksen ja vielä sen lisäksi monesta suunnasta vyöryvän tarpeen kehittää, tehostaa, uudistaa, parantaa ja olla kaiken aikaa jotenkin ”keulassa”, kehityksen kärjessä. Hämmästyksekseni tämä ilmiö näkyi myös joidenkin vanhempien (onneksi pienen vähemmistön) ajattelussa ja puheessa. Omille lapsille haluttaisiin jotain erityistä, mielellään profiloitunut huippukoulu, jossa valikoituneet opettajat valmentavat koululaisista suuria staroja ja tulevaisuuden menestyjiä. Joidenkin vanhempien mielestä tavallinen on tylsää ja tavoitteet pitää olla tapissa alusta alkaen.

Vaikuttaa siltä, että koulumaailmaa vaivaa ainakin aika-ajoin vauhtisokeus. Lieneekö pieni osasyy siihen ulkopuolelta tulevat kovat odotukset? Kaikkia uudistuksia ei ole ehditty kunnolla sisäistää, ottaa haltuun, saati arvioida niiden tuloksia ja vaikutuksia, kun on jo otettava käyttöön uudet menetelmät ja ideat. Monenlaiset tuulet puhaltavat. En väitä, että kaikki uudistukset olisivat pahasta. Monet muutokset ovat tuoneet hyviä asioita ja koulujen on syytäkin seurata aikaansa ja olla siellä kehityksen kärjessä. Mutta sitä ei tule unohtaa, että ihminen muuttuu hitaasti.

Puolen vuosisadan aikana ihmisen aivot kaikessa monimutkaisuudessaan eivät ole muuttuneet juuri lainkaan. Toisin, kuin ympäröivä maailma. Olemme siirtyneet vauhdilla maatalous- ja teollisuusyhteiskunnasta, palvelu- ja tietoyhteiskuntaan, joka sekin on auttamatta jäänyt jalkoihin, kun kulutus-, viihde- ja someyhteiskunta on vyörynyt vauhdilla vallitsevaksi todellisuudeksi. Onko ihme, jos koulut ja opetussuunnitelmat eivät pysy mukana? Pysyykö ihminen mukana tässä muutosvauhdissa? Vastaus on yksiselitteinen ei. Ja kun kuitenkin kovasti yritämme, me kaikki oireilemme.

Tosiasioiden kieltäminen tai niiden edessä silmien sulkeminen on typeryyttä. Päätöksiä tekevien ja rahavirtoja ohjailevien politikkojen ja kuntapäättäjien tietoisuutta ja ymmärrystä ihmisen kehityspsykologiasta, ihmisaivojen vaatimasta pitkästä kypsymisajasta ja ylipäätään ihmisyyden aivan keskeisistä rakennusaineksista tulisi lisätä huomattavasti. Heillä kun on avaimet käsissään silloin, kun päätetään päivähoidon järjestämisestä, pienten kyläkoulujen lakkauttamisesta tai suurien ”avokonttorikoulukompleksien” rakentamisesta.

Menneinä vuosina ja vuosikymmeninä minulla on ollut mahdollisuus työskennellä monenlaisissa kouluissa eri puolella Suomea ja Pirkanmaata. Olen nähnyt ja kokenut sekä isojen yhtenäiskoulujen että pienten kyläkoulujen arjen ja juhlat. Itse olen kyläkoulun kasvatti ja kaikilla lapsillani on ollut mahdollisuus käydä alakoulu pienessä kyläkoulussa. Koen ja ymmärrän, että olemme tässä suhteessa olleet etuoikeutettuja. Kyläkoulu lapsen ensimmäisten kouluvuosien kasvuympäristönä on mahdollisuus, jonka syvällinen ymmärtäminen vaatii vertailupohjaa. Minulle sitä on kertynyt monesta eri näkökulmasta.

Yksikään haastattelemani kyläkoulua käynyt nuori tai aikuinen ei surkutellut sitä, että pienessä kyläkoulussa ei ollut mahdollista valita ranskaa tai edes saksaa valinnaisena oppiaineena tai että tilat eivät olleet modernin oppimisteknologian huippua. Sitä kiittelivät kaikki, että koulussa oli aikaa ja mahdollisuuksia leikkiä ja siellä tutustui oman asuinalueen eri-ikäisiin ihmisiin, ei vain oman ikäisiin luokkakavereihin. Kyläkoulun kokeneet kiittelivät yhteisöllisyyttä. Sitä, että kaikki pienestä eskarilaisesta isoon yläluokkalaiseen tunsivat toisensa ja jokainen henkilökuntaan kuuluva, jopa suurin osa koulukavereiden vanhemmista olivat tuttuja ja turvallisia, arjessa läsnä olevia aikuisia. Kyläkoulujen kasvatit mainitsivat kerta toisensa jälkeen, että se oli ihmisen kokoinen koulu.

Nykyajassa näkyviä haasteita, erityisesti lasten ja nuorten pahoinvointia ei ole mahdollista taltuttaa tai ratkaista, jos emme ole valmiita pysähtymään olemassa olevan, ehkä hieman vanhanaikaiselta kuulostavan tiedon ja kokemuksen äärelle. Sen mukaan päiväkoti-ikäinen tarvitsee ensisijaisesti perushoivaa, syliä ja pysyvät, turvalliset ihmiset ympärilleen. Alakouluikäinen ei ole itseohjautuvuuteen kykenevä pieni aikuinen, vaan edelleen ihmisenä olemisen ydintaitoja harjoitteleva, haavoittuva ja monella tavalla keskeneräinen olento, jolle riittää erinomaisen hyvin se, että kuuden ensimmäisen kouluvuoden aikana on opittu lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan, auttavasti ajattelemaan ja olemaan ihmisiksi.

Yläkouluun siirtyvä murrosiän myllerryksessä kamppaileva nuori tarvitsee tuekseen ja oppaakseen hyvinvoivia, ymmärtäviä ja kypsiä aikuisia, jotka uskaltavat pitää rajat lempeästi, mutta lujasti. Se mahdollistaa ydintaitojen syventämisen, oman ajattelun ja kriittisyyden kehittymisen ja kaikkien niiden valmiuksien haltuun ottamisen, mitä nuori tarvitsee matkalla kohti aikuisuutta ja vähitellen lisääntyvää vastuuta itsestään.

Ihmislapsen kasvulle aivan oleellinen tekijä kaikissa vaiheissa on siis kasvurauha; turvallisuus ja tunne siitä, että olen arvokas, hyväksytty ja rakastettava omana itsenäni. Miten tämä toteutuu jatkuvan muutoksen, kiireen ja tehokkuusvaatimusten keskellä? Nykyään jo ymmärretään se, että laatulihaa ei voi kasvattaa täyteen ahdetuissa häkkikanaloissa, vaikka se olisikin kustannustehokasta. Mitä ymmärrämme ihmislasten kasvuoloista?

Onnittelen niiden kuntien asukkaita, joiden päättäjät ovat ymmärtäneet säilyttää pienet kyläkoulunsa ja haastan kaikkia päättäjiä kaikkialla ottamaan rohkeasti käyttöön ne mahdollisuudet, mitä pienet, ihmisen kokoiset yksiköt tarjoavat, vaikka se tarkoittaisi jopa vanhojen päätösten pyörtämistä. Väitän, että kyläkoulut ovat mahdollisuus, jolla saadaan aikaan todellisia ja vaikuttavia muutoksia. Näkökulman vaihtaminen ja toiminnan muuttaminen vaatii rohkeutta. Tunnetko sinä rohkeita päättäjiä, vai oletko yksi heistä?

Kirjoittaja Merja Saulamaa on suurperheen äiti, tukiperhevanhempi, opettaja, yrittäjä, ratkaisukeskeinen työnohjaaja ja -terapeutti, joka tällä hetkellä työskentelee asiantuntijatehtävissä ja lisäksi vastaanottaa työnohjaus- ja terapia-asiakkaita Mielen Kuntosalilla Tampereen Kalevassa, joskus myös etävastaanotolla tai luonnon keskellä kävellen. Merjan kaikki yhdeksän lasta ovat käyneet Lastusten koulun, ja hän itsekin on työskennellyt Lastusissa opettajana useamman kerran eri mittaisia jaksoja. Merja on ollut perustamassa Lastusten koulun vanhempainyhdistystä ja toiminut vuosia vanhempainyhdistyksen hallituksessa. Merjan sydäntä lähellä ovat lapset ja nuoret, erityisesti ne, joiden koulupolku ei ole ollut kovin tasainen tai suora. Tasapainoa Merjan vauhdikkaaseen arkeen tuo luova kirjoittaminen ja asioiden tutkiminen uusista näkökulmista.

Kyläkoulut ovat rikkaus, joihin tullaan vierailemaan kauempaakin.
Lastusten koululla on viimeisen parin vuoden aikana käynyt vieraita Maltalta, Italiasta, Australiasta, Uudesta-Seelannista, Latviasta ja Kreikasta.
Vierailijoiden joukossa on ollut muun muassa opettajia, rehtoreita sekä muita asiantuntijoita.

Lastusten koululla käyneet vieraat ovat tutustuneet koulun arkeen olemalla mukana koulupäivissä oppilaiden kanssa luokassa ja seuraamalla opetusta. Maltalaiset vieraat olivat erityisen vaikuttuneita Lastusten koulun kodinomaisesta miljööstä sekä ilmapiiristä. Australialaiset ja uusi-seelantilaiset vieraat osallistuivat myös koululaisten kanssa välituntileikkeihin muun muassa laskemalla pulkkamäkeä. Kaikkia ulkomaisia vieraita jaksaa hämmästyttää myös teknisen työn luokka, jossa opetellaan käyttämään potentiaalisesti vaarallisiakin työkaluja turvallisesti. Vierailut antavat myös vastavuoroisesti paljon koulun oppilaille. He saavat tietoa muun muassa erilaisista kulttuureista.

Vieraat ovat aistineet koulun aidosti lapsista välittävän ilmapiirin, joka antaa kylän ja sen lähialueiden lapsille turvallisen kasvuympäristön. He ovat ihastelleet opetuksessa hyödynnettävää itse tekemistä sekä luonnon läheisyyttä.  Välituntileikkeihin virikkeitä ja aktiviteetteja tarjoaa monipuolinen koulun piha-alue sekä viereinen metsä. Oppilaat kiipeilevät, liikkuvat ja rakentavat innolla majoja.

Koulupäivän katkaisee pitkä välitunti, joka mahdollistaa monenlaiset puuhat. Latvialaiset vieraat olivat erityisen kiinnostuneita koulun virikkeellisestä ympäristöstä, jollaista heillä ei paikallisissa kouluissa ole. Koulun arjessa näkyy myös eri-ikäisten yhteisöllisyys, kaikki ovat tervetulleita leikkimään toistensa kanssa.

Lastusten koulun henkilöstö on kertonut vierailijoille monipuolisesti koulun arjesta. Erityisesti matalan kynnyksen yhteistyö koulun ja kotien välillä on sujuvaa ja mutkatonta, jota vieraat erityisesti pitivät arvokkaana. Käytännön esimerkkinä tästä on matalan kynnyksen tupaillat, joita järjestetään parin kuukauden välein, jolloin koulun henkilöstö ja vanhemmat kokoontuvat yhteen keskustelemaan ajankohtaisista asioista. Koulun ja muun kyläyhteisön vuorovaikutusta tuetaan mm. kyläkerhoilla ja leikkitreffeillä. Näin esimerkiksi lasten kanssa kotona olevat vanhemmat pääsevät lasten kanssa tutustumaan jo hyvissä ajoin tulevaan kouluunsa. Kyläkerhotapaamisten tarkoituksena on tarjota mielekästä, monipuolista ja hauskaa yhdessäoloa tukien eri-ikäisten kyläläisten yhteisöllisyyttä. Pienet koulut tarjoavat turvallisen kasvuympäristön. Moni onkin todennut, että tällaisessa ympäristössä lapset saavat olla pidempään lapsia.

”Kuin jonkun kotiin tulisi”. Tämä on toteamus, jonka viimeisimmät ulkomaalaiset Lastusten koululla tutustumassa käyneet vieraat sanoivat.

Lastusten koulu on yksi Lempäälän kyläkouluista. Lastusten koulussa opiskelee tällä hetkellä 57 oppilasta eskarista kuudenteen luokkaan asti. Koulussa on kolme opettajaa, kaksi koulunkäynninohjaajaa sekä erityisopettaja yhtenä päivänä viikossa.

Tämä artikkeli on julkaistu Lempäälän-Vesilahden sanomissa 1.11.2023.

Kirjoittaja, Annele Matintupa on asunut Lempäälän Lastusten kylällä lähes 18 vuoden ajan ja on tällä hetkellä Lastusten kyläyhdistyksen sihteeri. Hän on kotoisin maalta, Vihteljärven kylästä Satakunnasta. Helsingissä ja Tampereella vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyi Lastusiin. Työssään globaalisti toimivan infra-alan yrityksen toimitusjohtajana hän edistää liikenneinfran hallinnan ja ylläpidon uusia mahdollisuuksia. Erityisesti vähäliikenteiset tiet ja niiden kunto ovat lähellä hänen sydäntään. Hän harrastaa lasten harrastusten myötä mm. seuratoimintaa vikellyksen parissa, aktiivista kylätoimintaa ja erilaisia liikunnan lajeja.